CHAMPAIGN, IL – Sana kirjeenvaihtaja on lähtöisin ajalta, jolloin ulkomaille lähetetyt journalistit jakoivat vieraan maan kuulumisia paperipostin välityksellä. Nykyisin sanalla voidaan tarkoittaa harvasanaista pukumiestä, joka peukaloi yön pimeydessä USA:n presidentinvaalien ennakkoääniä. No, ainakin, jos poliittista foliohattuilua on uskominen, ja miksipä ei olisi?
Tämä vaihtokirje ei kuitenkaan kosketa Trump-ilmiötä, kouluammuskeluja tai Cubsien baseball-mestaruutta, vaan yksinkertaista amerikkalaista lähiöelämää maissipeltojen saartamassa kylässä nimeltään Urbana-Champaign.
Vaihtoon kannattaa lähteä, jos siihen tulee mahdollisuus – ja niitä kyllä tulee, jos ei opiskele ihan laput silmillä. Itse pidättäydyin junnuna esi-maisterillisesta vaihto-opiskelusta, mutta otin vahingon takaisin tohtorivaiheessa kutsumalla käytännössä itse itseni Illinois’n yliopistoon harjoittamaan laskennallisen fysiikan tutkimusta.
Ihan kirjaimellisesti: pyysin sähköpostilla kutsukirjeen jenkkiläiseltä proffalta, jonka olin tavannut vuosi sitten Suomessa. Kutsun turvin hain rahoitusta suomalaisista säätiöistä ja parista paikkaa TTY:ltä. Pyysin ohjaajalta luvan lähteä, varasin lennot, hankin maahantuloluvan ja vuokrasin puskaradion kautta edullisen asuinhuoneen. Kolmen kuukauden tee-se-itse tutkijavaihto oli valmis alkamaan.
Epävirallisessa liikkuvuudessa haastavinta ja toisaalta parasta on se, että aloittelijan virheet tulee tehtyä aina itse ja ilman vertaistukea. Muistan yhä elävästi ensimmäisen päivän, kun poljin rikkinäisellä lainapyörällä kampukselle ja hikoilin syyskuun helteessä paitani tärviölle jo ennen kuin menin tapaamaan proffaa. Erasmus-vaihdossa alku voisi olla erilainen, mutta mistä sitä ikinä tietää?
Kaikkein nolointa ensimmäisen päivän tapaamisessa oli kuitenkin äkillinen herääminen, joka seurasi pientä viatonta kysymystä:
-”So, Juha, do you have any idea what you are going to do here?”.
-”Well, um, I don’t know, actually. Do you?”
Onneksi kaksi seuraavaa kuukautta ovat tehneet ihmeitä. Olen tutustunut mainioon oman alani vaihto-opiskelijaporukkaan ja löytänyt niin paljon uutta tutkittavaa, että toisinaan unohdan syödä tai lähteä kotiin ennen nukkumaanmenoaikaa, kuten paikalliseen työmoraaliin kuuluu. Lisäksi olen oppinut mm. leipomaan karjalanpiirakoita, avaamaan piikin baarissa ja pyöräilemään hikoilematta.
Aikatauluni on täydellisen joustava muutamalla poikkeuksella: Fysiikan nimekkäimmät vierailijaluennot ovat maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Laskennallisen kemian ja fysiikan ryhmämiitit ovat vastaavasti tiistaisin ja keskiviikkoisin. Torstaisin käymme ryhmälounaalla ja tiistai-iltaisin pelaamme frisbeetä yhdellä kampuksen lukuisista viheriöistä. Perjantai-iltapäivisin vapaaehtoinen algoritmiryhmä paneutuu milloin minkäkin satunnaisesti valitun algoritmin saloihin. Jos se kuulostaa nörtiltä, mutta toimii, niin se on silloin nörttiä.
Aikataulun ja byrokraattisten syiden vuoksi en käy kursseilla – eikä kukaan sitä odotakaan, tai oikeastaan mitään muutakaan. Kaiken ajan voin sen sijaan käyttää tutkimuksen edistämiseen toimistoni seesteisessä rauhassa tai vaikkapa kampuksen puistonpenkillä 12 unssin lattea ryystäen. UIUC:n kampus on itsessään suuri ja kaunis nähtävyys, jonka alueella voi todistettavasti törmätä Tauroksiin, kouluammuskelijoihin tai fysiikan nobelisteihin.
Viikonloppuisin olen elänyt kaksoiselämää ja tutustunut amerikkalaisiin kulttuurielämyksiin akateemisten lähiöäitien kilpaillessa huomiostani. Vuokraamalla yksiökämpän sijaan huoneen oikeiden ihmisten talosta sain samaan hintaan hulppeat sosiaaliset piirit ja monta odottamatonta ystävää, joita ilman monet drive-in-leffat, koulunäytelmät, vaellusreissut, kaupunkilomat ja blues-artistit olisivat todennäköisesti jääneet näkemättä.
Mitä enemmän pohdiskelen kulunutta vaihtoaikaa sitä ironisemmin huomaan, että oman tutkimukseni kannalta ajalla ja paikalla ei ole ollut juurikaan merkitystä: olisin voinut tehdä saman Suomessa ja ehkä vielä tehokkaammin. Teoriassa.
Käytännössä uusi ympäristö, uudet normit sekä armoton kilpailu kiinalaisten hikipinkojen kanssa ovat jättäneet lähtemättömät arvet identiteettiini sekä tutkijana että maailmankansalaisena. Mutta kunhan se ei tapa kuoliaaksi asti, aion palaan täältä kotiin täynnä motivaatiota, uutta ymmärrystä ja tyydyttyneitä rasvahappoja – ja samaa suosittelen kenelle tahansa koulutusohjelmaan tai kolesteroliarvoihin katsomatta!
Loppuun vielä pari kuvaa, ja lisää löytyy kiinnostuneille täältä.
